Olen muuttunut
sillä liikutat kättäsi minulla
toisin kuin ennen
ja painat sinut
minua vasten
aiempaa kipeämmin

Etkä välitä
vaikka sanon sen sattuvan

*

Olen oppinut
että miestä voi rakastaa raivokkaasti
ja sadasti päättää
lakata rakastamasta
ja rakastaa silti
ja olla heikko
himoita
vaikka ei pitäisi
edes tietää toisen
ihon pehmeydestä
sormien herkkyydestä

ylipäätään koko miehestä mitään

*

Lakkaan ja pakenen
polvet verillä kompuroin
omissa tunteissani
pimeässä
ilman että edes kaipaan valoon
 

*

Pakkastaivas kaartuu yli
ja sinä puhut huulistani
kuin ne olisivat sinun
ja minä silmistäsi
kuin omistaisin ne

Hetkeäkään en antaisi sinusta pois
tai minusta
meidän yhteisistä kesistä

vaikka laskujeni mukaan niitä ei vielä ole

Sanaakaan en ottaisi takaisin
tai antaisi pois

sillä olemme niillä rakastaneet
satuttaneet

*

Näen läpi sinusta
niin kuin kuuraisesta ikkunasta
jonka takana joku
pieni
pelokas lapsi
pelkää jäädä yksin

*

Miten kovasti vihaan sinua vaikka en ymmärrä syytä. Viha tulvahtaa mieleeni salaman nopeudella ja polttaa reiän. Ei sinuun vaan minuun. Sinua eivät minun tunteeni kosketa. Sillä sinä jos kuka osaat olla välittämättä. Olla välittämättä. Niin kuin itsekin aina kehut. Vaikka sitten on niitäkin asioita, joista et voi olla välittämättä. Niitä ovat esimerkiksi minun epänormaaliuteni, elämänrytmini, väsymykseni ja monet muut puutteeni. Ne vaivaavat sinua niin kovasti, ettet jaksa hymyillä, et sanoa hyvää sanaa, et koskettaa. Ne vievät ilon elämästäsi, tekevät sinut vanhaksi ja ovat elämäsi suurin taakka.

Ennen minäkin osasin ulkoistaa kurjan oloni. Tuijotin puutteitasi. Niinpä minun ei tarvinnut katsoa peiliin. Nähdä omia sammaleisia kasvojani. Vaikka samalla kahlasinkin syvällä syyllisyydessä. Syyllisyyden tunne onkin siitä erikoinen, että mitä enemmän kokee olevansa syyllinen, sitä enemmän siirtää syitä ja syyllisyyttä toisille ja toisten vastuulle. Sinä siirrät syyllisyyden minuun, mutta syyllisyydentuntoisena en ole varma, onko kyse siitä, että sinä olet itsekin niin syyllinen sisälläsi. Vaiko siitä, että minä todella olen niin mahdoton, vaikea ja väsyttävä kumppani.

Minusta meidän suhde on sairas. Ja minä olen voimaton korjaamaan sitä enää. Yritän päivästä toiseen tunnistaa omia tunteitani, mennä niiden yli, selvitä ja löytää aihetta iloon ja kiitokseen. Mutta. Jossakin kotimme yläpuolella lepää musta peitto, joka saa minut liian usein vaipumaan synkkiin mietteisiin. Ja silloin alan aina vihata sinua. Alan vihata itsenäisyyttäsi, jyrkkyyttäsi ja arvaamattomuuttasi. Vaikka voinkin nykyisin arvata, ettet sinä hyväksy minua ollenkaan.

Mietin mitä on synti. Jos rakkauden rikkoo aina synti mikä on meidän syntimme? Rakkaudettomuus on synti, mutta mikä ensin rikkoi rakkauden?

Irina nautti suunnattomasti niistä harvoista hetkistä, jolloin makuuhuoneessa tuoksui kahvi ja tietokoneen lämmittämä pöytä. Se oli aivan oma tuoksunsa. Se oli oman ajan, vapauden ja muusta irrallaan olevan maailman tuoksu. Missään muualla koskaan ei tuoksunut samalle. Tuoksuun sekoittuivat puupöydän lämmenneen lakan, puun, tietokoneen oma ja tuoreen kahvin haju. Irina ei ollut kova kahvinjuoja, mutta kirjoittaessaan hänellä tuli olla koko ajan kuppi kuumaa edessä. Se vaan oli jotenkin aina kuulunut asiaan. Vaikka kupista jäi yleensä ainakin puolet juomatta. Sillä Irina ei voinut sietää kylmentynyttä kahvia. Ei vaikka se olisi miten kaunistanutkin häntä. Toisinaan Irina kaipasi kauneutta. Unelmoi itsensä täydellisen kauniiksi. Sellaiseksi, jollaiseksi kauniit naiset kirjossa kuvattiin. Ja mediassa. Sileäihoisiksi, tummasilmäisiksi ja upeahiuksisiksi. Jo nuorena Irina oli tiedostanut vahvasti, mikä oli kaunista ja mikä ei. Vaikka kotona opetettiinkin, ettei pitänyt koreilla, samalla kuitenkin arvioitiin ihmisten ulkonäöt niin tarkasti, että niiden pohjalta ei voinut olla oppimatta erottamaan, milloin joku oli oikeasti kaunis, milloin ei. Ja aivan turhaan kukaan tuli sanomaan Irinalle, että kauneus on katsojan silmissä tai että jokainen on kaunis. Nämä kaksi tosiasiaa eivät sulkeneet pois kolmatta tosiasiaa, että jotkut olivat kauniita yli muiden, jotkut taas rumia. Mutta nämä pinnalliset kauneus- / rumuuskäsitykset tuli osata pitää erillään siitä, millainen ihminen oikeasti oli kaunis sisältä, kuka oli viehättävä tai kenellä oli suloinen hymy.

Kauneus oli yksi asioista, jotka ajoittain vaivasivat Irinaa. Se oli teema, jonka ympärillä hän jaksoi pyöriä ja kieppua. Milloin sanojen, milloin musiikin ja milloin minkäkin ilmaisumuodon voimin. Irina rakasti kauneutta. Se ilmeni hänen tavassaan liikkua, pukeutua, puhua, kirjoittaa, sisustaa, olla, laulaa, hoitaa, rakastella, nähdä ja opettaa. Kauneus oli arvo, jonka vuoksi kannatti taistella. Ilman kauneutta ei olisi elämää. Kauneus ei vaadi suuria tekoja tai uhrauksia. Joku vain on kaunis. Koivu on aina kaunis. Meri, hiekka, tuuli. Kaikki se, mitä ihminen ei ehdi sotkea, on kaunista. Ja joskus ihminenkin. Ihmisen jälki.

Sinä olet kaunis

ja minä olen kaunis

Meri

Toisella rannalla ihmiset kuolevat tuskaisina nälkäänsä

ilman silmänruokaa

sokeina

Sinä seisot polvia myöten vedessä

ja annat hiekan kuluttaa nilkkojasi

hyväillä

Mikä kuluttaisi ihmistä enemmän

kuin toistuvat hyväilyt

Minä hukun niihin

Sinulla on kyky hyväillä minua

vaikka olisimme vastakkaisilla rannoilla

Marraskuu lähestyi, ja Meri kaipasi kipeästi raakaa pakkasta. Valkoisia polkuja metsässä, jossa hän kulki. Mielikuvissaan. Jäätä. Sitä kun meri jäätyy, naksahtelee liitoksissaan, valittaa. Meri kaipasi satamaa, sen vahvoja käsivarsia. Meri kaipasi. Mutta silti arki nielaisi mielen, lamaannutti liikkeen, vartalon. Se painautui pallealle, rintalastalle, alavatsaan. Napitti pakkopaidan kirein napein.

Aamulla maa oli ollut valkoinen. Mieli musta. Meri sytytti keittiön pöydälle kynttilän lämmitelläkseen käsiään, sydäntä. Ikkunasta kuitenkin puhalsi tuuli, joka sammutti liekin. Se oli merkki, Meri ajatteli. Sitten hän kirjoitti runon:

                      Alan tästä

                      ja lopun tähän

                      Se ei ole pitkä matka

                      Mutta olen siinä silti
                      koko

                      nainen

Kirjoittamisessa on se ongelma, etten saa koskaan vangituksi itseäni, ajatuksiani tai tunnelmaa, Meri tuskasteli mielessään. Lapsi sen sylissä liikahti ja menetti otteensa rinnasta. Meri katseli hetken nukkuvaa. Sitten se piirsi sormellaan renkaan lapsen otsalle. Lapsi näytti viattomalle, mitä se olikin.

Yöllä meri taas kirjoitti:

                      Piirrät nännipihaani

                      mies

                      katsomatta silmiäni

                      suutelematta luomiani

                      Piirrät ikävääsi

                      äitisi pehmeään syliin

                      lapsuuskesiin

                      Kun olit polvenkorkuista

                      kuin vilja

                      taipuisaa

                      kuin ruoho

                      Vihreää

                      Piirrät haparoivin sormin

                      poskeni kaarta

                      huulia

                      nenän viivaa

                      näkemättä vieläkään silmiäni

                      Piirrät

                      piirrät

                      ja huokaat

                      Himo kaartuu päällemme

                      kuin peitto

                      Hukuttaa       

                      Sokaisee

                      Ja kun se on tyydytetty

                      nukahdat äitisi syliin

                      käpertyneenä

                      Unohtaneena

                      että olen tässä

                      että olisin kaivannut sinulta

                      katseen

Mies rakasti Merta käsillään, huulillaan ja koko suulla, mutta silmät pysyivät aina kiinni. Meri yritti joskus aukaista niitä, mutta mies perääntyi. Oliko oma himo pelottavaa? Oliko Meren himo pelottavaa? Oliko mies himossaan aina herkimmillään ja pelkäsi näyttää sitä? Meri ei koskaan saanut tietää, mitä miehen luomien alla tapahtui rakastelun, seksin tai panemisen aikana.

Toisinaan, kun luulet että nukun, minä nousen lakanoista kuin tuuli ja kuljen etelään ja itään. Ja sinä pitelet nukkuvaa kättäni etkä huomaa, miten se ojentuu pilviä päin ja hamuaa jotain kaukaista, jota ei ole. Jota ei koskaan ollutkaan. Toisinaan, kun et edes luule minun nukkuvan, minä matkustan sylissäsi. Meret ja vuoristot, pienet alkuasukaskylät ja tunturipurot. Se on kaunis matka, vaikka et tiedä siitä. Salaa sinulta minä lennän ja uin. Salaa sylissäsi elän toista elämää. Se on pakopaikkani, niin kuin toisille ovat korkea mänty tai luola. Meren ranta tai suo hillamättäineen. Olen onnellinen, että minulla on se kaikki: mättäät, polut, näreiköt, meri ja avaruus. Sisälläni. Kukaan ei voi pidättää tai määrätä menemisiäni.                                                               

Sinä olet  kiveä ja jalkasi ovat tiukasti vasten maata. Sinä tallot sormilleni ja kasvoilleni mutta et onneksi löydä siipiäni. Olen varma, ettet tiedä niiden olemassaoloa. Tai jos tiedätkin, kieltäydyt uskomasta sitä.

Et voi omistaa minua koskaan, sillä lähetin osan sieluani kauan sitten taivaanvuohen ja punarinnan matkaan. Etkä sinä koskaan sitä lähtisi etsimäänkään. Et tiedä sielustani mitään. Näet silmäni, välkähdyksen syvyydestä ja liikkeissäni häivähdyksen tunnetta, mutta suljet nopeasti omasi. Etten satuttaisi sinua syvyydelläni.

*

Pelko ajaa takaa ja uuvuttaa. Se on salakavala ja naamioituu asuihin, joissa sitä ei tunne. Se kaataa ja pystyttää muureja. Kiduttaa, tappaa ja tekee eläväksi. Se ajaa minua.

Pelko on pelottava. Se ei sovi fiksulle ihmiselle. Se ei kuulu aikuiselle. Kiltille. Se kuuluu jollekin muulle kuin minulle ja hallitsee silti elämääni. Se hiipii toisinaan hitaasti, viipyilee mielessä, isolla, katseessa ja häilyy välillä pois. Toisinaan se tulee vauhdilla, nurkan takaa ja repii auki ovet sieluuni, mennä ja tulla. Pelkään, että olen pelännyt aina. Kasvanut pelon pellossa, kitukasvuista ja tukahdutettua elämää. Tai pelkään, ettei selitys olekaan niin yksiselitteinen. Pelkään, että kaikki onkin minun syytäni. Pelkään, että olen syyllinen pelkooni. Ja muidenkin pelkoihin. Syyllinen asioihin, joita en edes ymmärrä. Pelko kulkee aina mukanani, toisinaan käsilaukussa, toisinaan puseron alla. Mutta mukana se on aina, kadulla, sängyssä, saunassa.

On helppoa nimetä kaikkea peloksi ja pelkäämiseksi. Se antaa oikopolkuja pohdintoihin. Pelkään silti, että huijaan itseäni. Olen aina kokenut itseni syylliseksi pahuuteeni, väsymykseeni ja saamattomuuteeni. Voinko noin vain sanoa: ”Minä pelkään.” ja ajatella, että olen siksi se mikä olen. Olisi pelottavaa antaa itselle sellainen oikeus. Antaa anteeksi, kun kokee, ettei ole ansainnut sitä.

Pelkään sinua. Olemalla se, mikä olet, saat minut tuntemaan itseni entistä huonommaksi. Tiedän, etten ole sellainen kuin sinä toivoisit. Minulta puuttuu paljon ominaisuuksia, joita odotat. Pelkään törmätä päivittäin niihin puutteisiini. Pelkään itseäni, millaiseksi muutun kanssasi. Heikkouksissani joudun puolustamaan itseäni, koska pelkään. Pelkään, että haluan omistaa sinua liikaa, ja että se vie meidät tuhoon. Pelkään seisoa omilla jaloillani, koska en tiedä, kantavatko ne. Pelkään, että jätät minut yksin. Vielä enemmän yksin, mitä olet jo jättänyt.

Pelkään, että joku näkee minut, kaiken. Että joku tajuaa pian, miten huono olen, ja kertoo sen minulle. Pelkään, että kaikki hajoaa, vaikka en edes tiedä, mitä se kaikki on. Idyllihän on ollut jo kauan sitten romutettuna. Silti jokin minussa pitää jotain koossa. Mitä ne ovat, sitä en tiedä. Pelkään, että joskus tajuan, etten olekaan niin hyvä, kiltti ja kaunis kuin olen itselleni uskotellut. Pelkään, että minulla on jonkinlainen aliminä, mutta myös yliminä. Pelkään tunteitani. Pelkään vihaa, joka asuu sisälläni.

Pelkään myös, että tunnenkin joskus itseni keveäksi ja lennän pois täältä.

*

En kirjoita siksi, että osaisin. Enkä siksi, että oikeastaan edes uskoisin sen ketään kiinnostavan. Kirjoitan siksi, että minun on pakko kertoa tämä kaikki sinulle. Kaikki se, mitä Irinan ja Eeron välillä tapahtui. Ja oli tapahtumatta. Kerron sen, mitä Irina itse on minulle kertonut ja minkä Eerosta olen nähnyt. En lisää siihen omiani.

Tämä on Irinan ja Eeron  näköinen tarina.

Irina oli lämmin ja Eero kylmä. Irina pehmeä ja Eero kova. Niin kuin koivu ja kivi. Meri. Näin Irina minulle kerran sanoi. Molemmat kulkivat merellä, mutta eri suuntiin, erilaisin unelmin. Irina kirjoitti iltaisin itsensä uneen. Eero nukahti pitkien raskaiden työpäivien jälkeen ilman ajatusta. Elämä kulki, päivät soljuivat, oli kesä ja pihapuissa kuiski tuntematon ikävä.

Makaat siinä selälläsi etkä katso minuun, vaikka puhun itseni tyhjäksi – jälleen. Taivaalta tippuu pisaroita, jotka voisin sekoittaa kyyneliini. Sinä et koskaan kosketa minua kun itken. Sinä pelkäät minua. Pelkäät rikkonaista naista, joka  näyttää kipunsa. Pelkäät kipua, koska olet itsekin sen tuttu. Olet kipeä.  Olen koivun valkoinen varsi vasten mertasi. Ja kun katsot suoraan minua kohti, lakkaan näkymästä.

Eero kuorsasi suu auki, ja Irina tuijotti häntä ihmetellen, miksi oli koskaan rakastunut häneen. Miksi uskoa, että hän on minulle lahja Jumalalta? Nytkin hän nukahti kesken kipujeni. Missä hänen tunteensa ovat? Missä lähimmäisenrakkaus? Irina ei voinut ymmärtää, miten joku voisi olla noin kova, kylmä ja tunteeton. Ja vieläpä vasten hänen omaa herkkyyttään, haavoittuvuuttaan. Irina silti tiesi, ettei itsesääliin auttanut vaipua. Oli uskottava vain, että elämä oli kovaa. Ja sitä vasten tuli seisoa kovana. Rinta rottingilla. Äiti oli joskus vuosia sitten opettanut, että elämä kasvattaa. Että turha herkkyys kyllä katoaa ja lakkaa olemasta. Niin Irina oli päättänyt uskoa. Päättänyt tappaa herkkyytensä. Sillä sehän oli kirous. Koko avioliiton ja elämän sudenkuoppa, musta aukko. Se imi kaiken voiman ja energian omaan janoonsa. Herkkyys oli häpeä.

Pihalla nurmikko hengitti rauhallisena. Puissa havisi heinäkuun helteiden jättämä kipu. Taivas oli haalea, öinen. Irina kulki varpaisillaan kujalle, koivujen sekaan ja heitti viittansa suojakseen, ettei kukaan näkisi. Metsä ei ollut enää ystävä, metsän koivu ei ollut taattona, suvipilvi äitinä. Vaikka Irina miten yritti, hän ei voinut pitää niityntalvikkia siskosenaan. Ei vain voinut. Liikaa oli sattunut. Irina oli joutunut liian kauaksi sydämestään. Mikä niin kauas oli kuljettanut? Syntikö? Mikä oli syntiä? Seuroissa oli saarnattu synnistä, ja Irina oli tuijottanut puhujaa silmät kipeinä; ”Anna minulle vastaus.”

Eero havahtui vuoteella. Miksi Irina yhä valvoi? Miksi Irina? Irina? Eero ei käsittänyt, mikä vaimolla oli. Vaimo oli hänelle elämän suurin ongelma. Irina oli inhottava, kiukkuinen ja jostakin syystä yhtäkkiä nostanut päänsä. Irina ei tahtonut suostua Eeron menemisiin ja kulkemisiin. Irina ilmaisi omat ajatuksensa liian äänekkäästi. Toisinaan Irina oli pikkutyttö, joka itki isän syliin. Eero ei osannut olla syli. Naisen piti olla vahva, tasapainoinen ja tehokas. Pärjätä yksin mutta samalla suostua perheenpään, miehen, kehotuksiin. Sellainen Eeron äitikin oli. Tai niin Eero ainakin uskoi.

Korvissa vihelsi ja poskia kuumotti. Metsä vilisi ohi kuin elämä. Irina kaasutti poispäin. Kodin valkoiset seinät jäivät taakse. Se helpotti kummasti. Maailma oli edessä aivan auki, tiet veivät joka suuntiin. Irina itki.